Siipien levittämisestä

Jätän taakse ankaruuden ja kivirepun rajoitukset. Suin siipiäni, valmistelen niitä, totuttelen niiden tuntoon. Ihmisellä on niin paljon enemmän aikaa kuin linnulla tai perhosella. Kaikki käy niin paljon hitaammin. Jos ihmiselämä on kuin perhosen elämä niin montako vuotta kotelovaihe silloin kestää? Ei ihme, että en saa siipiäni levitettyä - ehkä ne eivät ole vielä täysin kehittyneet.  Tähän koteloon minut ovat pakanneet kasvatus ja kulttuuri: kiiltävä tiskipöytä ja puhtaat valkeat lakanat. Entä jos olenkin likainen kahvikuppi ja kuukautisveren tahrima lakana, jossa on reikä? Onko minulla silloin tilaa levittää siivet? Siivet, joissa valkoisella pohjalla on kahvinruskeaa ja kuivuneen veren punaista, voisivat olla kauniit. Sellaiset siivet voisivat olla kauniimmat kuin kiiltävät teräksiset siivet tai pelkät valkoiset. Varsinkin, jos kotelo estää levittämästä niitä valkoisia siipiä ja nauttimasta lennosta. Minä haluan lentää. Haluan purkaa tämän kotelon kokonaan. Haluan lakata pelkäämästä. Lakkaan pienentämästä itseäni, uskaltamasta vain vähän. Uskallan paljon. Teen asiat ja elämäni ihan uudella tavalla, siten kuin kukaan muu ei ole vielä tehnyt. Tiedän, että se on mahdollista. Tiedän mitä haluan. Minulle paljastuu askel tai siivenisku kerrallaan. Hengitys kerrallaan. Sana kerrallaan. Aluksi oli henki. Sitten oli sana. Sitten se muuttui teoiksi.