Haluan olla kuin vauvan nauru

Ihailen pienen lapsen energiatasoa, jolla hypitään koko päivä trampoliinilla tai pulikoidaan uima-altaassa. Ihailen sitä iloa, keveyttä ja uteliaisuutta. Ihmettelen miksi aikuinen on  raskassoutuinen. Haluaisin muistuttaa yhä enemmän vauvan naurua.


Olen piilottanut suurimman voimani lihaspanssarin alle, kiristänyt leukaperäni ja selkäni ollakseni ihmisiksi. Olen vetänyt hartiat korviin ja rintakehän suojaan olkapäiden taakse, puolustusasentoon, jotta pärjäisin, jaksaisin, selviytyisin. Olen oppinut luulemaan, että tehokkuus ja toiminta vaativat tunteettomuutta ja siksi eristänyt kehoni pelkäksi päänkuljetusalustaksi. 

Mitä enemmän sallin omia tunteitani ja löydän turvallisia kanavia niiden ilmaisemiseen, sitä paremmin kestän oman keskeneräisyyteni sekä lasteni vihan ja rakkaudenosoitukset. Kykenen antamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Pystyn tuntemaan enemmän ja uskalla yhä useammin tuoda esille omat tarpeeni.

Tunteet ja toiminta eivät ole erillisiä. Tasapainoisessa ihmisessä ne tukevat toisiaan ja mahdollistavat ihmeellisen suurten voimavarojen ja ilon ilmentymisen. Se että on pysähdyttävä kuulostelemaan ja meditoimaan, jotta tuntisin itseni, on vuosikymmenien harjoituksen tulos. Kestää oman aikansa, että saan luotua uudet kytkennät ja hermoston polut, joille voin siirtyä vanhan hädässä luodun uran sijaan, voidakseni tuntea samalla kun toimin.

Toiminnalla me luomme tätä maailmaa. Tunteet ovat tienviittoja ja merimerkkejä. Ne antavat tekemiselle merkityksen, ilon, intohimon ja suunnan. Kehon huomioiminen ei ole itsekästä. Itsensä tunteva aikuinen on paras kasvattaja, puoliso, työtoveri ja johtaja.


Hieronta, hengitys, liike ja läsnäolo ovat avaimia joilla lähestyn lihaspanssaria.


Somaattisia harjoituksia opettaa Rohkea Maailma.